HANN€N PUSSUKKA

Nyt perin epäsuomalaisesti sanon, että mä oon ehkä vähän ylpeä tästä! Ensinäkin, koska sain ylipäätänsä tehtyä tämän valmiiksi asti! Ihan saavutus sinänsä, kun oon yrittänyt tehdä uutta kännykkäpussia kohta kolme vuotta. Oikeasti. Mä mukamas tituleeraan itteeni jonkinmoiseksi kässääjääksi ja kattokaa, minkämoista kännykkäpussia käytin vielä viime viikolla töissä! Niin noloa. Ja tällä kertaa en sano, että miks tämän tekemistä piti noin kauan roikottaa, että helpostihan se sitten syntyi kun vaan teki...En sano, koska ei se nyt ihan niin helposti syntynyt. Ei tämä nyt mitenkään ylivoimainenkaan ollut, mutta oli tässä vähän väkertämistä...ja minä ja ompelukone...no, sanotaanko, että me ollaan päätetty edetä meidän suhteessa hitaasti. Käydään ensin vähän vaan kahvilla ja leffassa...tiedättehän. Mutta nyt pussini on valmis, ja oon tästä sen verran innoissani, että aloitin tänään työpaikalla omalta osaltani viikkotiimin esittelemällä ensin kännykkäpussini työkavereille. First things first!

Toiseksi ylipistyn siksi, että tämä sopii kuin nenä päähän, tai sanotaanko että kuin kännykkäpussi olalle just mulle ja just mun työpaikalle, jossa saan palkkani mm. siitä että piirrätän melkeinpä päivittäin lapsilla osana arviointia ihmispiirustuksen. Nyt voin sitten itse näyttää lapsukaisille, että kattokaapas tämmösen mä oon piirtänyt joskus pienenä. Voidaan sitten vähän nauraa tuolle mutrusuulle yhdessä. Ja noille E:n viivoille. Koska olihan se nyt ihan mahdoton tehtävä muistaa, että kuinka monta viivaa siihen nyt tulikaan. Kolme on niin epämääräinen luku. Laitoin sitten varmuuden vuoksi muutaman ylimääräisen, niin ei ainakaan lopu kesken. Ja sitten voi tarvittaessa jakaa lisäviivoja vaikka A:han ja H:hon, jos vaikka niistä jää puuttumaan. 

Niin ja kolmantena ylpeyden aiheena on se, että tämä on ihan oikeasti käyttökelpoinen. No, en mä tiedän miten tällainen pussi voisi olla jotenkin toimimaton, mutta kuiteski, tämä toimii erityisen hyvin! Roikkuu tiukasti mun olalla, kun kiidän pitkin sairaalan käytäviä. Tein pussin silleen, että hihnan saa myös pois, jos sille päälle satun tulemaan. Hihnojen päissä on avainrenkaat ja pussin toisessa reunassa on papukaijalukko, jos tarvii saada vaikka avaimet tiukasti matkaan mukaan.

Mutta etten nyt aivan liiaksi ylpistyisi, niin annan itselleni miinuksen kangasvalinnasta. Kävin pussin nääs läpi teippiharjalla tämänkin kuvaussession aikana kolme erillistä kertaa, ja silti kuvissa näkyy...Tadaa! Kissankarvoja! Nyt joudun aloitamaan sitten joka päivä aamuni töissä silittelemällä tuosta hellästi ja rakkaudella irti tuota karvaa. No ei vaiskaa, en mä oikeasti, se sota on hävitty ajat sitten.

No joo, mä oon ehkä aika paljonkin ylpeä tästä.

Ja tässä vielä mun alkuperäinen työ vuodelta -86. Otin hieman taiteilijan vapauksia näin jälkikäteen tuon värimaailman kanssa...Mutta heittäkääpä mulle analyysi tästä kuvasta, jossa on siis meidän perhe. Miten tulkitsette kuvaa, jossa kaikilla ihmisillä on suu alaspäin (paitsi kissalla oikeassa reunassa?!?) ja MITÄ OVAT NUO PALLOT NOILLA IHMISILLÄ NILKOISSA? Huomatkaa, että myös tuo näennäisesti onnellinen kissa on kahlittu nilkastaan. Äidin mukaan mä piirsin yhdessä välissä jostain syystä aina ihmiset tällä tavoin. What? Suupielet väärinpäin ja kahleet jalkoihin? Mikä ihastuttava, iloinen lapsi! Ja kaikesta huolimatta mulla oli oikein onnellinen lapsuus! 

:D

-hanne